10. teema - Suhteellisen sujuvaa suhteenhoitoa

Viimeisessä postauksessa yritän jo tutuksi käyneeseen tyyliin analysoida asiakkuuttani Canoniin, vaikka se tuntuukin varsin haastavalta tehtävältä. En nimittäin ole kokenut, että firma olisi kohdallani panostanut asiakassuhdemarkkinointiin kovinkaan voimakkaasti. Tähän lienee toki syynsä, en nimittäin välttämättä lukeudu Canonin avainasiakkaisiin – ainakaan yhtiön minusta haalimien tietojen perusteella. Tätä pidän kuitenkin itse jollain tapaa virhearviona, sillä kuten sanottu, on suurin osa sekä uudesta että vanhasta kamerakalustostani Canonia. Canon vaan ei välttämättä tätä tiedä, sillä olen haalinut kalustoa varsin erilaisia reittejä pitkin. Eri jälleenmyyjiltä - ja osin käytettynäkin.

Keskeisin tapa, jolla Canon on meikäläiseen ollut yhteydessä uuden digikameran oston jälkeen, on sähköposti. Tämä on mahdollista sitä kautta, että kameran oston yhteydessä Canon tarjosi uutta, nopeaa ja ennen kaikkea ilmaista muistikorttia, mikäli rekisteröityisin Canonin sähköiseen palveluun; Canon Image Gatewayhyn. Toki tein niin ja myöhemmässä vaiheessa luvattu muistikortti rapsahtikin postiluukustani käsinkirjoitetun saatteen kanssa. Image Gateway itsessään tarjoaa välineitä mm. digikuvien säilömiseen, jakamiseen ja paperille teettämiseen. Lisäksi palvelusta on mahdollista ladata kameraan (mallista riippuen) ns. personoivia ominaisuuksia, kuten laukaisuääniä. (Hehee, nykyaikaa.) Palvelun käyttö on omalla kohdallani ollut toistaiseksi erittäin minimaalista, mutta huomionarvoista onkin, että Canon sai rekisteröitymisen yhteydessä myös kultaakin kalliimmat yhteystietoni. Sähköpostiini onkin sittemmin kuukausittain kilahtanut uutiskirjelinkki, joka ei sisällöltään ole laisinkaan hullumpi. Normaalien kilpailujen ja uutuusesittelyiden ohella linkin takaa aukeaa mm. kameran ominaisuuksia flash -animaation keinoin valottava ”kuvauskoulu”. Osio on varsin pätevästi toteutettu ja sen valinnassa lienee otettu huomioon sekin, mikä kameramalli kirjeen saajalla on. Tätä pidän Canonin puolelta varsin asiallisena toimintana. Lisäksi uutiskirjeen kautta on voinut tilata kotiinsa ilmaiseksi mm. kiiltäväpintaisen lisävarustekatalogin, joka lieneekin monessa kuvaajataloudessa korvannut vessalukemistona sen perinteisen Anttilan kuvaston :)

Voidaan tietysti perustellusti pohtia, onko suurempaan asiakassuhdemarkkinointiin syytäkään. Homma toiminee näinkin. Yritysasiakkaiden kohdalla tilanne lienee kuitenkin jossain määrin toinen.

Canon -jälleenmyyjien harjoittamaa asiakasmarkkinointia en ole osakseni saanut. Esim. Sanomatalossa sijaitseva Rajala Camera ja Liisankadun nuhjuinen Telefoto eivät ole perääni kyselleet, vaikka olen kumpaisestakin usevamman saturaisen korttiostoja aikanaan tehnytkin. En tosin välttämättä ole sen kummempia kontakteja odottanutkaan. Toisenlaisiakin kokemuksia tosin on: Ollessani aikanaan Turenkilaisen Foto Hevonojan aktiiviasiakas, saattoi yrityksen omistaja Pentti Hevonoja turista ummet ja lammet esim. käyttämäni mustavalkofilmin ominaisuuksista, siirtäen keskustelun sujuvasti omiin kokemuksiinsa mustavalkoisen filminkehityksen ohdakkeisessa maastossa. Asiakassuhdemarkkinointia toki sekin oli, kenties aavistuksen liiankin päällekäyvää.

Kysymys siitä, miten Canonin kokoinen firma hankkii uusia asiakkaita, on kysymyksenä turhan laaja. Yrityksen pitkä historia, panostukset tuotekehitykseen ja tuotteiden laadukkuuteen ohjannevat asiakkaita automaattisesti Canon -tuotteiden äärelle. Toki myös tuotteiden saatavuus ja aiemmassa postauksessa käsittelemäni hintataso ovat oikeissa uomissa. Lisäksi muistan parin vuoden takaa koko Eurooppaa koskeneen kampanjan, jossa Canon-kameratuotteita tietyllä määrällä ostaneet saivat jonkin sortin rahallisia hyvityksiä. Kampanjasta kohistiin tietyissä piireissä kovastikin paljon ja se tuntui vankistavan firman reilua imagoa.

Sanottakoon lisäksi sekin, että ”kehittyneempään” kamerakulttuuriin on aina kuulunut jollain vinoutuneella tavalla kalustolla retostelu. Tämä on – jos mahdollista - digiajan myötä vielä korostunut. Monet haluavat alleviivata kameransa merkkiä ja mallia, jonka voi kaiketi nähdä myös jonkinlaisena suosituksena. Kuvaavana esimerkkinä tuotakoon esiin nuorison ja vähän iäkkäämpien papparaisten suosima Irc-galleria, jossa on yli 20(!) Canon –aiheista yhteisöä. Muiden muassa tietyille kameramalleille omansa. Ja yhteisöt ovat siis ihmisten omaehtoisesti perustamia. Canon tuskin panee tällaista toimintaa laisinkaan pahakseen. Kyseisellä saitilla onkin joskus ollut Canonin masinoimia valokuvauskilpailuja.

Se riittänee tästä aiheesta. Ja koko blogikin lienee aika pitkälti tässä. Kiitän mielenkiinnosta, mikäli olet jaksanut kahlata läpi kaikki uuvuttavat postaukseni.

9. teema - Heijastuksia pimeässä

Tämä postaus tulee väistämättä jäämään tyyliltään kuivakaksi ja tietosisällöltään ohueksi. En nimittäin ole laisinkaan perillä Canonin sisäisen markkinoinnin tolasta. Yrityksenä Canon on globaali toimija ja eittämättä tunnettu lähes kaikkialla maailmassa. Kaiken lisäksi Canonin nettisivuilla on seuraavanlainen ilmoitusluonteinen asia:

”Canon-konserni käynnisti vuonna 2006 Excellent Global Corporation Plan -strategiansa kolmosvaiheen, jonka tavoitteena on tehdä Canonista maailmanluokan organisaatio ja nostaa yhtiö sadan huippuyrityksen joukkoon maailmassa vuoteen 2010 mennessä.”

Edellä mainittu asettaa eittämättä lisähaasteita myös sisäiselle markkinoinnille!

Mammuttitaudistaan huolimatta en ole kuitenkaan törmännyt ns. negatiivisiin uutisiin tai muuhun nihkeyteen Canoniin liittyen. Myös oma mielikuvani yhtiöstä on varsin positiivinen ja voisin hyvinkin kuvitella jopa hakeutuvani firman palvelukseen, mikäli siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Tämä kaiketi kielii siitä, että yrityksen sisäinen markkinointi on tähänkin mennessä hoidettu jollain tapaa oikein.

Analysoinnin onkelmakohtana lienee se, ettei Canonin työntekijöihin juurikaan törmää päivittäisessä elämässä. Vähittäiskaupassa Canonin tuotteet ovat kuitenkin haluttuja ja edustavia – etenkin kun puhutaan valokuvaus-, kopiointi- ja tulostuslaitteista ja tämän myötä niiden esittely ja kaupittelu lienee myyjillekin kiitollista. Rinnalla on kuitenkin tasaväkisiä kilpailijoita kuten vaikkapa Sony, joiden maine on niin ikään varsin hyvä. Itse kuitenkin arvostan Canonin kohdalla sen todella pitkää ja kunniakasta historiaa etenkin kameroiden valmistuksessa. Tämän tunteen jakavat varmasti myös Canonin työntekijät – on otaksuttavasti hienoa työskennellä yhtiössä, jolla on pitkä ja menestyksekäs historia. Myös yhtiön maine teknisen kehityksen ja laadun etulinjassa kulkevana toimijana vetänee työntekijöiden syitä muikeaan virneeseen. Uusien osaajien rekrytoinnin voisi ainakin kuvitella olevan varsin helppoa. Yhtymän nettisivuilla onkin tarjolla avoin rekrytointikaavake halukkaille.

Zumma zummarum. Canonin tyyppisessä firmassa on varmasti panostettu henkilöstön kehittämiseen ja viihtyvyyteen. Se on välttämätöntä menestyksen etulinjassa pysymisen kannalta. Ja firman menestys on viime vuosina ollut huimaa. Menestyksestä päässevät nauttimaan etenkin ne työntekijät, joilla on kykyä, halua ja kunnianhimoa työskennellä ja edetä ylöspäin globaalissa jättiyhtiössä.

8. Kätevästi käsillä - tai näppäimistön ulottuvilla.

Canon 300D tuotteen saatavuus oli aikoinaan erittäin vahvasti turvattu johtuen sen intensiivisestä jakelustrategiasta. Etenkin alkulanseerauksen jälkeen, kun tuote oli median ja markkinoinnin myötä tehty tutuksi ns. ”suurelle enemmistölle”, sen jakelukanavat muodostuivat hyvin moninaisiksi. Kameraa kaupattiin niin valokuvausliikkeissä, tavarataloissa, kodintekniikkaliikkeissä kuin tietokoneliikkeissäkin. Keskeisen osan kaupankäynnistä muodosti myös verkkokauppa – sitä kauttahan päädyin itsekin tuotteen ostamaan. Tietääkseni Canon ei kuitenkaan itse juuri myy tuotteitaan. Jakelun hoitavat poikkeuksetta jälleenmyyjät, joita voi tarvittaessa etsiä esim. Canonin nettisivuilta löytyvällä haku-toiminnolla. Lisäksi Canonin nettisivuilla on laajat, tasokkaat ja suomenkieliset esittelyt tuotteista. Tämä palvelee mielestäni myös tuotteen saatavuutta, koska etenkin monen verkkokaupan sivuilta on suorat hyperlinkit Canonin tuotesivuille. Toki myös esim. kodinkoneliikkeen myyjä voi hyödyntää näitä tietoja myyntitilanteessa.

Toinen jakeluun, julkisuuteen ja sitä myöten saatavuuteen kytkeytyvä pointti on se, että Canon tuntuu erittäin kernaasti antavan tuotteitaan esittelyyn paitsi painettuun mediaan myös erilaisille nettifoorumeille. Tämä palvelee tuotteen saatavuutta jo pelkästään siksi, että epäkaupallisiltakin foorumeilta saa monesti vinkkejä siitä, mistä tuotteen voi itselleen hankkia. Joko suoraan tai vähemmän suoraan. Ja huomionarvoista toki on, että nettiostaminen on mahdollista vuorokauden ympäri.

300D:n jakeluteiden runsaus selittyi varmastikin osin sillä, että tuote oli nimenomaisesti suunnattu suurelle joukolle – myös niille, jotka eivät välttämättä olleet valokuvausta aiemmin harrastaneet. Jakelu oli siinä mielessä jopa hieman kyseenlaista, että kaikilla valituilla jälleenmyyjillä ei varmastikaan ollut valokuvausalan erityistuntemusta. Tämä ei nähtävästi häirinnyt Canonia. Mainittakoon, että itsekin ostin oman kamerani melkoisen ”sokkona”. Toki olin tutustunut mallin ominaisuuksiin netissä ja lukenut siitä kosolti erilaisia arvosteluita ja käyttökokemuksia. En silti ollut fyysisesti käpistellyt kameraan laisinkaan, enkä kaikilta osin tiennyt, millaista kapistusta olin ostamassa. Sälytin siis vastuuta koko valinta- ja ostoprosessista jopa liiassa määrin omille harteilleni. En kuitenkaan onnekseni kohdannut järin karmaisevia ylläreitä laitteen lopulta kotiin saatuani. (Aiempi kamerani oli tosin myös ollut Canon – sen valmistusajankohta vain ajoittui 70-luvulle.)

Canon ei välttämättä harrasta näin laajamittaista jakelua kalliimpien järjestelmäkameramalliensa kohdalla. Kalliimpia mallejakin saa tosin helposti tilattua esim. ulkomaisista verkkokaupoista, mutta Suomessa niiden fyysisiä myyntipisteitä on selkeästi rajattu. Lieneekin perusteltua väittää, että Canon on näiden tuotteiden kohdalla halunnut luoda jakelusta selektiivisempää, jonka myötä jälleenmyyjillä on enemmän pätevyyttä ja tietotaitoa tuotteiden kauppaamiseen. Tämä on varmasti tarpeen, koska on oletettavissa, että ostajatkin ovat aiheeseen enemmän perehtyneitä. Toki potentiaalisten ostajien määrä on hinnakkaampien tuotteiden kohdalla muutenkin alhaisempi.

7. teema - Nice Price Politik

Käsiteltäessä Canon 300D digitaalikameraa tulee ehkä hieman yllättäen todettua, että tuotteen lanseeraus perustui aikanaan volyymihinnoitteluun. Asia on yllättävä siinä mielessä, että järjestelmäkameroihin ei varmaan järin usein ole sovellettu tämän tyyppistä strategiaa. Canon oli kameravalmistajista ensimmäinen, joka näin teki. Kilpailijat seurasivat myöhemmin perässä.

300D lanseerattiin muistaakseni vuonna 2004, jolloin digitaalinen valokuvaus oli jo lyönyt itsensä täysillä läpi. Digitaalisten järjestelmäkameroiden hinnat olivat kuitenkin harrastelijoiden kannalta varsin kalliita.. Tilanne muuttui selkeästi Canonin esiteltyä 300D -mallin. Hinta oli – ostopaikasta riippuen – reilusti alle tuhat euroa. Lisäksi tuotteessa sovellettiin ns. pakettihinnoittelua eli monessa liikkeessä kameran mukana seurasi kyseistä kameraa varten suunniteltu kit-objektiivi. Kyseinen objektiivi ei sinänsä ollut rakenteeltaan saati toiminnaltaan kovin ammattimainen, mutta sen optinen laatu todettiin kuitenkin muillakin kuin Canonin suulla kelvolliseksi.

300D:tä ei markkinoitu varsinaisena ammattilaisen työkaluna, vaan markkinointi kohdistui selkeästi alan vanhoihin ja uusiin harrastajiin. Tätä alleviivasi sekin, että kamerasta oli ”kytketty pois” tiettyjä, kalliimmissa malleissa olleita ominaisuuksia. Tämä selvisi viimeistään siinä vaiheessa, kun muuan venäläinen nörtti onnistui hakkeroimaan kameran ohjausohjelmiston ja kytkemään kätketyt ominaisuudet takaisin käyttöön. Ns. murrettu firmware, jota karrikoiden myös ryssäfirmikseksi kutsuttiin, levisi netissä kulovalkean tavoin. Varmaan osin tämän johdosta Canon lanseerasikin pikaisella aikataululla kamerasta kokonaan päivitetyn mallin, joka hinnoittelunsa puolensa jatkoi kuitenkin edeltäjänsä linjaa.

Kuten sanottu, olivat kilpailijat pakotettuja seuraamaan Canonin hinnoittelupolitiikkaa, sillä 300D kaappasi lyhyessä ajassa roiman siivun markkinaosuuksista. Kilpailu onkin viime aikoina tasoittunut ja digitaalisen järjestelmäkameran ostajille on tarjolla monelta valmistajalta tasokkaita ja (tietyllä mittapuulla) edullisia malleja. Hintakilpailu on edelleen kovaa, mutta kuten edellisessä postauksessa tuli mainittua, on valmistajille tärkeää saada kuluttajat sitoutettua heidän tuotteisiinsa, koska se mahdollistaa myöhemmässä vaiheessa arvokkaiden lisävarusteiden myynnin. Ja koska lisävarusteet on kustomoitu juuri tietylle valmistajalle, ei niiden hinnoittelussa välttämättä tarvitse noudattaa järin aggressiivista linjaa.

Loppuun vielä piskuisen pohdintaa. Mistä minä voin tietää, mitä digitaalisen järjestelmäkameran valmistaminen maksaa? Toki optiset ja runsaasti elektroniikkaa sisältävät laitteet ovat aina hinnakkaita, mutta voidaan varmastikin perustellusti pohtia, onko digikameroiden hinnoittelussa enemmän tai vähemmän mukana myös kermankuorintaa. Samaan aikaan, kun uusia digijärkkäreitä myydään vaikkapa tuhannella eurolla, saattaa kaupan takahuoneessa lojua käyttämättömiä ja tasoltaan vastaavia filmikameroita, joiden hinta on vain kymmenesosa edellisestä. Hintaero ei välttämättä selity ainoastaan uudella kalliilla tekniikalla…Hmmm.

TEEMA 6. Näin minuun osuttiin - näin minä upposin

Jessööör. Steady and clear. Blogin johtoajatuksen voi jo tässä vaiheessa sanoa hautautuneen meren mutaan. Kriittisessä käsittelyssä on ollut niin kulttuurituotteita, sanomalehtiä kuin muinaiseksi luokiteltavaa kodintekniikkaakin. En koe mielekkääksi näissä pitäytymistä, vaan joudun ottamaan käsittelyyn uusia tuotteita, vaikka se sotiikin rajusti alkuperäistä tehtävänantoa vastaan. Lohdutuksen sanana mainittakoon, että käsittelen asioita edelleen hyvin vahvasti oman kuluttajapersoonani kautta.

Teeman 6 (eli näin minuun osutaan) yhteydessä otankin käsittelyyn digitaalisen Canon -järjestelmäkameran, koska satun sellaisen omistamaan ja koska itse kapistuskin on tuotteena verraten tuore ja mainonnan kannalta kiehtova. Toisin kuin aiemmin käsittelemäni high-end tuote…

Valokuvauksen piirissä tapahtunut digitaalinen vallankumous on vaikuttanut merkittävästi koko alan markkinointiin. Markkinoille on tulvinut kiihkeällä tahdilla uusia ja trendikkääksi miellettyjä kameroita, pitäen sisällään myös valmistajia, jotka eivät perinteisesti ole valokuvauksesta ymmärtäneet hölkäsen pöläystä. Myös perinteisemmät kameravalmistajat, joista mainittakoon vaikkapa Canon, Nikon ja Olympus ovat lähteneet täysin palkein mukaan uuteen tekniikkaan. Syystäkin, sillä perinteinen filmikuvaus on vähentynyt rajusti muutaman viime vuoden aikana ja uuden tekniikan kokonaisvaltainen haltuunotto on ollut eloonjäämisen edellytys kameravalmistajille.

Digikameroita voitaneen tälläkin hetkellä pitää trendituotteina. Ne ovat tuotteita, joiden ostaminen koetaan erittäinkin toivottavana ja mielekkäänä tapahtumana – jopa menestymisen edellytyksenä! Kamerat ovat tämän myötä löytäneet tiensä niin lahjapaketteihin, pukinkontteihin kuin tekniikasta ylipäänsä hullaantuneiden ostoskoreihin. Tähän ovat toki kameravalmistajatkin olleet vaikuttamassa, sillä tuotteiden markkinointi on ollut hyvin laaja-alaista perustuen markkinointiviestinnän terminologialla sekä työntö- että vetostrategioihin. Puhuttaessa Canonista, väittäisin, että näiden kahden strategian välillä on melkoinen ero. Canonin suoraan kuluttajille kohdistama mainonta on vahvasti mielikuvavetoista, vaikuttaen samalla melkoisen isolla rahalla tuotetulta. Mainoksissa korostuvat mm. elämyksellisyys, individualismi, luovuus ja itseilmaisu, joiden voidaan nähdä jollain tapaa kuvastavan ajan henkeä. (Ainakin, jos mainostajilta ja muilta trendipelleiltä kysytään:) Tämän perusteella voitaneen varmasti päätellä, että Canonin mediamainonnan pääsegmentiksi on määritetty urbaanit, nuorekkaan oloiset ja sievoisia summia tienaavat ihmiset, joista monen niskaan tykättäisiin varmaan kernaasti sovitella myös kokeilijoiden tahi mielipidevaikuttajien viittaa. Medioita on käytetty mainonnassa tehokkaasti: TV:ssä on pyörinyt isolla rahalla tuotettuja (kansainvälisiä) spotteja ja printti- sekä ulkomainonnassa on suosittu isoja ja näyttävän oloisia nelivärimainoksia. Jälkimmäinen on tietysti varsin ymmärrettävää, kun kyseessä kerran on kameravalmistaja.

Canon on nähtävästi panostanut kuluttajien vetostrategian ohella isolla kädellä myös jälleenmyyjille suunnattuun työntöstrategiaan, sillä jälleenmyyjien suorittama Canon-mainonta on niin ikään ollut verraten aggressiivista. Näiden mainosten myötä on korostettu välistä jopa hieman rahvaanomaiseen sävyyn tuotteiden edullisuutta suhteessa kilpailijoihin, niiden hyvää menestystä eri lehtien suorittamissa testeissä ja ns. helppokäyttöominaisuuksia. Tämä lienee Canonin itsensä kannalta hyvä juttu, koska se voi tämän myötä keskittyä enemmän ylläpitämään menestyvää brändiään ja laadukkaan oloista yrityskuvaansa, sekä juuri niitä mielikuvia, joista aiemmin mainitsin. Itse päädyin ostamaan oman kamerani sitä huokeaan hintaan mainostaneesta Verkkokauppa.comista, joka hintaa tiputtaakseen tuotatti kameroita suoraan Saksasta. Tämä ei tuntunut Suomen Canonia isommin haittaavan, koska sain kameran oston yhteydessä Canonin lanseeraaman ilmaisiin muistikortteihin perustuneen kampanjaedun, jota Verkkokauppa.com ei siis kustantanut. Strategia on kait siinä mielessä ymmärrettävä, että Canonin kannalta on varmastikin erittäin toivottavaa saada kuluttajat sitoutettua heidän kameroihinsa (tai minun tapauksessani kamerarunkoon) , koska suuri osa liikevaihdosta muodostunee myös lisävarustemyynnistä. Salamat ja etenkin objektiivit voivat järjestelmäkameroiden tapauksessa olla yhtä kalliita kuin itse kamerat.

Markkinointiviestinnän muista osa-alueista eli tiedotus- ja suhdetoiminnasta sekä myynninedistämisestä vielä muutama sananen. Canon on kameravalmistajana varsin tunnettu brändi, joka esiintyy taajaan julkisuudessa. Esim. sponsoroinnin saralla firma on mielestäni ollut varsin näkyvä tekijä. Toissa vuodelta palautuu esimerkiksi mieleen Vuoden luontokuvakilpailu, jota Canon sponsoroi. Kilpailun voittaneen teoksen kohdalla korostettiin suorastaan häiritsevän paljon, että kuva oli otettu nimenomaan Canonin suositulla digipokkarilla. Kyseinen asia herättikin kärkeviä soraääniä mm. Digicamera.netin keskustelualueella. Saitilla, jossa Canonkin tosin mainostelee. Ties vaikka sponsoroisi sitäkin...

Canon on muutenkin varsin näkyvä tekijä erilaisilla valokuvaus- ja tietotekniikka-aiheisilla nettisivustoilla, jotka ovat muodostuneet varsin suosituiksi digikuvauksen myötä. Vastoin parempaa tietoa voisinkin kuvitella, että Canon pyrkii näiden sivustojen myötä erittäin tietoisesti paitsi saavuttamaan näkyvyyttä tuotteilleen tarjoamalla niitä testattavaksi, myös valjastamaan mielipidevaikuttajia tuotteidensa promootioon. Mikäpä olisi sen parempaa mainosta, kuin netissä säkenöiviä kuviaan ja siinä ohessa myös kalustoaan hehkutteleva gurukuvaaja, jonka kaluston merkkinä on… kappas vaan... Canon.

Tämmöisiä asiattomuuksia tällä kertaa.

Markus Myllymäki

Teema 5 – Kuinka ihmeellinen tapahtuu

Eli kuinka elähtäneestä Euromatic –kelloradiosta luodaan menestyvä brändi.

Tässä postauksessa käsittelen siis lähestulkoon mahdottomalta kalskahtavaa ajatusta. Sitä, miten edellä mainitsemastani kulahtaneen oloisesta ja vailla mainetta taapertavasta kelloradiosta voisi rakentaa edes jollain tapaa menestyvän brändin. Brändin, jolla olisi myös jatkuvuutta rajusti kilpailluilla herätyslaite -markkinoilla.

Tuotteen teknisten ominaisuuksien hiominen

Kasettisoittimella varustettu kelloradio on ensinnäkin teknisesti auttamattoman vanhentunut laite. Etenkin C-kasettisoitin on erittäin antiikkinen toistotekniikka, joka on syytä korvata tuoreemmalla ”raudalla”. Kysymykseen tulisi eittämättä jokin digitaalinen toistoformaatti, joista mp3 on tunnetuin. Soittimeen itseensä ei varmaankaan olisi järkevää rakentaa täysveristä mp3-toistinta – järkevämpää olisikin liittää laitteseen erillisen mp3-soittimen telakointimahdollisuus. Mp3-soittimien markkinat ovat varsin laajat, mutta Applen IPod lienee kuitenkin sillä saralla tunnetuin brändi. IPod on myös poikinut ympärilleen juuri näitä ”kolmansien valmistajien” tuotteita (esim. autoradiot ja vahvistin/kaiutinsetit), joilla tuotteen alkuperäistä käyttötarkoitusta voidaan laajentaa. Euromatic-kelloradioon olisi siis syytä liittää jonkinlainen simppeli kytkentä esim. juuri Ipodille. Tämä mahdollistaisi käyttäjän oman mp3-musiikin kuuntelun laitteesta. Musiikkia voisi käyttää sekä herätysmusiikkina tai ns. nuhahtamismusiikkina, joihin molempiin luonnollisesti liittyisi ajastusmahdollisuus. (Unimusiikin kuuntelu on käsittääkseni yleisesti tunnustettu ilmiö, itse esim. kuuntelin männä viikolla Ramonesin End of the Century -levyä nukahtamista haittaavan eksistentiaaliangstin torjunnassa. Mainittakoon kuitenkin, että nappikuulokkeet korvassa on pirun kiusallista nukahtaa ;)

Harkinnanarvoista voisi olla myös nettiradio-option kytkeminen kelloradioon. Tämä vaatisi laitteeseen jonkinlaista verkkoliitäntää, mutta innovaatio olisi kuitenkin teknisesti mahdollinen. Ehdottoman tärkeää näissä teknisissä uudistuksissa olisi käytön helppous. Laitteen ohjauksen ja ajastuksen tuli olla simppeliä, nopeaa sekä varmatoimista, koska verraten harva halunnee tapella ja säätää teknisten vimpainten kanssa vällyjen välissä pötkötellessään. Poikkeuksia toki mahtuu joukkoomme tummaan.

Tuotteen muotoilu

Kelloradio muotoutuu monessa makuuhuoneessa jonkin asteiseksi sisustuselementiksi, jonka ulkonäkö ja olemus ei ole yhdentekevää. Makuuhuone ei myöskään ole siinä määrin ”maskuliinista valtakuntaa” kuin esim. olkkarin kodintekniikkakulmaus – asia, joka tulisi muotoilussakin huomioida. (Tämä ei automaattisesti linkity siihen, asuuko taloudessa naispuoleisia henkilöitä.) Tuotteen ulkonäössä korostuisi sen sopivuus muuhun ympäristöön. Esim. liinavaatteiden printtien mukaan vaihdettavat värikuoret kuulostavat ideana jo yliampuvalta, mutta jotain pehmeää esteettisyyttä – kenties myös trendikkyyttä laitteessa tulisi olla. Muotoilun pitäisi mahdollisuuksien mukaan seurailla myös kelloradioon kytkettävän mp3-soittimen linjoja. Juuri Applen IPodissa on se hyvä puoli, että sen muotoilullisiin seikkoihin on panostettu runsaasti ja tämä lienee osasyy sen suosioon mm. naisten keskuudessa. Laitteen ulkonäöstä puuttuu tekniselle laitteelle usein valitettavan leimaa-antava monimutkaisuus. (Muotoilun lisäksi Apple on tosin muutenkin kunnostautunut naisten aktivoinnissa, kuinkahan paljon kannettavan iBook-läppärin suosioon on vaikuttanut sen sulavalinjainen esiintyminen Sinkkuelämää –sarjassa. Empiirisen havainnoinnin perusteella veikkaisin, että aika helvetisti)

Tuotteen muotoilussa voisi siis harjoittaa ns. brand strechingiä eli juuri IPodin brändin hyödyntämistä. Tämä saattaisi toki tulla kelloradio -yritykselle kalliiksi lisensointimaksuineen kaikkineen, mutta pitäisi sisällään myös potentiaalisen markkinaraon. Ja kuten sanottu, tällä tavoin maskuliinisen oloista kapinetta hilattaisiin ulkoisesti feminiinisempään ja pehmeämpään suuntaan. Maskuliinista – ellei peräti machoahan laitteessa olisi edelleen sen tekninen kehittyneisyys :)

Tuotteen näkyvyys

Tämänkaltaisilla teknisillä ja (ainakin omasta mielestään) innovatiivisilla uutuustuotteilla on usein vaarana se, että niistä kirjoitetaan lyhyt esittely esim. Tekniikan maailmaan tai MikroBittiin, jonka seurauksena tuotteen kiikuttaa kotiinsa kapeaakin kapeampi kokeilijasegmentti. Tämän jälkeen tuotteen kohtalona on monasti päätyä kansantalouden teknisten turhakkeiden romukoppaan. Tästä syystä laitteen markkinoinnissa olisikin syytä hyödyntää myös sen sisustuksellista ulottuvuutta. Tuotteen ujuttaminen product placementin eli tuotesijoittelun keinoin myös (naisten suosimiin) sisustus- ja elämäntyylilehtiin, television sisustusohjelmiin ja edelleen vaikkapa kodinsisustusliikkeisiin voisi olla hyvä idea. Laitetta ei myöskään tarvitsisi kaupitella pelkästään kodintekniikka -liikkeissä tai varsinkaan tietokoneliikkeissä. Tuotteen myynti uusissa ja vaihtoehtoisissa paikoissa vaatisi toki erityyppistä mainontaa. Laitteen sinänsä kehittynyttä tekniikkaa ei esim. olisi syytä liiaksi alleviivata, jos tuotteen kauppapaikkana olisi vaikkapa uranaisten suosima sisustusliike.

Tuotteen nimi

Euromatic on nimenä auttamattoman vanhentunut tuoden mieleen lähinnä kehnon teknobändin 90–luvulta. Uuden nimen valinnassa olisikin syytä ottaa mallia vaikkapa kodinkonevalmistaja LG:stä, joka kiillotti pöhöttyneen Lucky Goldstar –merkin 2000-luvun hohtavaksi (ja juuri muotoilun kautta lisäarvoa saaneeksi) menestystarinaksi. En toki väitä, että laitteen nimeksi pitäisi lätkäistä EM, se kun tuo mieleen sinänsä tasokkaan kotimaisen aikuisviihdeaviisin. Uutta vetävää nimeä tuote yhtä kaikki kaipaa. Nimen tulisi olla muotoilua myötäilevä – ei siis liian tekninen. Esimerkkinä tämänkaltaisesta nimeämispolitiikasta edustaa mielestäni radiovalmistaja Tivoli Audio, johon palannen tarkemmin myöhemmissä postauksissa. (Edit: Paskat mä mitään siihen palannut)

Elinkaariajattelu

Tuotteen elinkaaren ja brändin säilymisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää, että tuote seuraisi etulinjassa teknistä kehitystä, ottaen samalla huomioon myös kodinsisustuksessa vallitsevat trendit ja tarpeet. Näiden kahden ajattelutavan yhdistäminen mahdollistaisi tuotteen elinkaaren pitämisen pitkänä. Herätys- ja nukahtamisvälineitähän tultaneen kuitenkin aina tarvitsemaan. Markkinaraon muodostaisi tässä tapauksessa ensinnäkin se, että kotiin ja asumiseen panostetaan nyt ja kaiketi jatkossakin yhä enenevässä määrin. Ja toisekseen tietotekniikka tulee (osin taustalle häivytettynä) integroitumaan yhä suuremmaksi osaksi kodin sisustusta ja toimintoja.

Luovutan tässä postauksessa esiin tuomani ideat tällä päivämäärällä veloituksetta Euromatic -konsernin käyttöön.

Markus Myllymäki

Teema neljä: Segmentointia vai sen puutetta?

En suin surminkaan ota käsittelyyni edellisessä postauksessa mainitsemaani Euromatic -kelloradiota. Sen käsittely edustaisi lähinnä kehnoa huumoria. Sen sijaan ajattelin ottaa puntaroinnin kohteeksi markkinoinnin kannalta varsin kyseenalaisen, joskin sisällöllisesti latautuneen tuotteen, nimittäin Jarkko Martikaisen uusimman soololevyn, joka kantaa nimeä Rakkaus. Kyseinen älpyrä ponnahti mieleeni siitä syystä, että käydessäni ostamassa sen paikallisesta levykaupasta, herätti levyn ulkoinen ilme pientä keskustelunpoikasta myyjän kanssa. Levyn kansi ja yleinen ilme on nimittäin musiikkiteollisuudessakin vahvasti vallalla olevan stailauksen, segmentoinnin ja tuotteistamisen kannalta tarkasteltuna lähes täydellinen kaupallinen itsemurha. Levyn kannessa olevassa mustavalkoisessa ja varsin vaatimattomassa valokuvassa murjottaa kaksi kaulushaikaraa. (Tällä nimellä ainakin levykaupan myyjä niitä nimitti.) Ja mitään muuta kannessa ei sitten olekaan. Ei artistin nimeä, ei levyn nimeä, eikä mainintaa levyn sisältämistä kappaleista. Ah ja voi. Erittäin omituista näinä tuotteistamisen kulta-aikoina.

Levyn on julkaissut lahtelainen levy-yhtiö, joka kantaa nimeä…hmmm…Levy-yhtiö. Kyseessä on varsin pitkän linjan suomalainen firma, jonka artistirosteriin lukeutuu joitain varsin menestyneitäkin rock- ja pop-bändejä. Kyseessä ei siis varsinaisesti ole minkään sortin taidepaja tai hyväntekeväisyys-pulju, vaan ammattimaisesti johdettu ja käsittääkseni myös voittoa tavoitteleva firma, jonka markkinointihenkilöille segmentointi-strategiatkaan tuskin järin vieraita ovat.

Mutta kenties Jarkko Martikaisen soololevyllä todella on tarkkaan mietitty segmenttinsä: Aavistuksen nukkavieru musiikinkuuntelija, joka antaa arvoa etenkin suomalaiselle omaehtoiselle laulaja-lauluntekijäperinteelle, jossa sanottava kiteytyy etenkin vahvatunnelmaiseen lyriikkaan. Tämänkaltainen määritelmä ei liene markkinoinnin kannalta tarpeeksi selväpiirteinen, mutta täytyy toki myös huomioida, että kyse on eräänlaisesta teoksesta, jota ei voi kaupitella yhtä rehvakkaasti kuin makkaraa Tapparan pelissä. Kyse on siis taidetuotteesta, jonka sisältö puhuu puolestaan. Tämä vaikuttaa voimallisesti myös niin sanottuun puskaradio-efektiin; matalasta julkaisuprofiilista huolimatta huhu tasokkaasta julkaisusta kiirii musiikinkuluttajien piirissä suusta suuhun, ja moni ostaja saattaa kokea ikään kuin sattumalta ”löytäneensä” levyn, josta kaikki muut eivät tiedä. Tämä ilmiö voi lievästä korniudestaan huolimatta olla monelle merkittävä pointti.

Sisällöstä puhuttaessa on pakko nostaa esiin myös levyn saamien julkisten arvioiden merkitys. Martikaisen levyä on kehuttu ja onpa se jossain yhteydessä valittu ns. vuoden levyksikin. Tämä on tietysti loistavaa PR:ää, joka kenties on osin saavutettu juuri julkaisun maanläheisen markkinointityylin ansiosta. Musiikkikriitikot kun ovat siinä määrin kyynistä porukkaa, että liian päällekäyvä stailaus ja tuotteistaminen saavat heidät yleensä näkemään punaista – eli antamaan surkeita arvioita. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö lyttyyn haukuttu levy voi silti myydä huikeita määriä. Tämä riippuu hyvin pitkälti siitä, minkälaiselle yleisölle levy on kohdennettu. Moni musiikinkuluttaja ei aktiivisesti lue musiikkilehtiä saati seuraa muitakaan vastaavia medioita. Eikä se tietenkään ole millään tavalla tuomittavaa. Markkinoinnin teoriaa sivuten voitaneenkin sanoa, että yksittäisten äänilevyjen markkinointi perustuu monessa tapauksessa varsin vahvasti keskitettyyn segmentointi-strategiaan. Joissain tapauksissa koko levy-yhtiö voi perustaa toimintansa tähän yhteen segmenttiin. Usein artistikatras on kuitenkin niin laaja, että yhtiön pitää menestyäkseen tunnistaa muitakin segmenttejä. Liian laajalle musiikille spektrille levittäytyminen voi kuitenkin olla myös kohtalokasta.

En tiedä, kuinka paljon Jarkko Martikaisen soololevy on tähän mennessä myynyt. Levykaupan myyjän mukaan yllättävän hyvin. Siitä huolimatta se jäänee hyvin kauaksi ns. tähtiartistien myyntiluvuista. Musiikkibisneksen saralla on kuitenkin kiistaton tosiasia, että markkinoitavan tuotteen pitää loppujen lopulta olla sisällöllisesti vähintään välttävää. Karrikoiden ilmaisten paskan vauhti on etenkin Suomessa niin hidas, että sen kohtaloksi koituu väistämättä vain jähmettyminen ja kuivuminen. :D Toisin sanoen rajukaan markkinointi ei auta, jos paketti ei muilta osin ole kunnossa. Kuka esim. muistaa edellisen Popstars -skaban puunattua voittajabändiä INDX:siä? Meikäpoika muistaa, mutta eipä minua vähäisimmässäkään määrin kiinnosta, minkälaista tavaraa he ovat tahollaan työstämässä. Luultavasti eivät minkäänlaista. Tämä on siinä mielessä hämmentävää, että yhtye sai aikanaan liki kaiken mahdollisen mediahuomion. Lisäksi kundit olivat eittämättä varsin vetävän näköisiä ja vaatteetkin lienivät viimeistä huutoa. Ongelmaksi kaiketi muodostui, että touhussa ei enää juurikaan liikuttu musiikin ehdoilla – eikä ”bändillä” itselläänkään tainnut olla halua viedä pakettia sinne suuntaan. Toivokaamme, että joku bändin jätkistä edes löysi rakkauden niillä kovin lyhyiksi jääneillä keikkarundeillaan. Sen saman asian, josta Jarkko Martikainen niin kauniisti sanailee uusimmalla soololevyllään.

Kaupallisesti kyseenalainen kulttuurituote?

Tällainen olen – vai olenkohan sittenkään

Rakas päiväkirja, Olen ollut viime aikoina paska kuluttaja… Öh, sorry rahvaanomainen kielenkäyttö, mutta sillä tolalla asiat taitavat tosiaan olla. Demografisten tekijöiden nojalla minun pitäisi olla kuluttaja parhaassa iässä. Nuorehko, naimaton ja joiltain osin holtitonkin mies, jolta löytyy periaatteen tasolla kiinnostusta monenmoiseen puuhasteluun kulttuurin, tekniikan, urheilun ja miksei jopa politiikan tai taiteenkin saralla. Ongelmana vaan on, että kiinnostukseni ei oikein ota konkretisoituakseen reippaaksi kulutusjuhlaksi. Tämän perusteella voidaankin vetää lankoja markkinoinnin teorian suuntaan ja todeta, että edustan suomalaisella arvotypologia-asteikolla jotain niinkin puisevaa kuin turvallisuutta arvostavaa universalistia. (=Henkilö, joka elää arvoristiriidassa; arvostaa yllätyksetöntä elämää, mutta toisaalta on valmis asettamaan tuntemattomien ihmisten ja luonnon hyvinvointitarpeet oman etunsa edelle, kiinnostunut keskimääräistä enemmän politiikasta, puutarhanhoidosta, kirja-arvosteluista) Kyllä vain. Tunnistan siitä jollain tapaa itseni, vaikka puutarhanhoitoon penseästi suhtaudunkin. Alleviivatakseni tätä arvovinoumaa, otan tekstiäni tukemaan erään tutun ja turvallisen, jos kohta myös kuolettavan tylsän kapineen eli lähes naurettavan pitkään palvelleen Euromatic –kasettikelloradioni. Kapistuksen, jonka faijani minulle lahjoitti joskus kauan kauan sitten todettuaan sen herätysäänen jokseenkin järkyttäväksi.

Euromatic -kasettikelloradio edustaa monelta osin huonon maun manifestaatiota: C-kasetti toiminteella varustettua kulahtanutta rakkinetta, jota kenenkään itseään arvostavan kuluttajan yöpöydältä ei tulisi enää löytyä. Yli viidentoista vuoden ajan se on kuitenkin toiminut pääasiallisena herätyskellonani ja välillä myös viihdykkeenäni. Muistanpa joskus ammoin nauhoitelleeni sen ajat sitten jämähtäneellä kasettipesällä biisejäkin radiosta. Monasti – usein muuttojen yhteydessä – on käväissyt mielessä, pitäisikö rakkineesta hankkiutua eroon, mutta kuohunnan tasaannuttua on se sama saamarin koje aina jäänyt nököttämään yöpöydälleni. Ja mikä pahinta, olen pikkuhiljaa alkanut pitää sitä positiivisena ilmiönä. Ympärilleni on kasautunut muitakin vastaavia tuotteita. Esineitä, joiden rahallinen arvo on mitätön, mutta joihin liittyy oma, osin hämäränkin peitossa oleva historiansa.

Euromatic -kelloradio alleviivaa siis verraten passiivista suhdettani kuluttamiseen. En koe olevani varsinainen pioneeri tai varsinkaan mielipidevaikuttaja. Olen sinänsä kiinnostunut uusista asioista sekä ilmiöistä, ja rekisteröin niiden mahdollisen yleistymisen ympärilläni, mutta itse en useinkaan ole innokkaana säntäämässä kauppaan. Toki tämä on yhteydessä kulloiseenkin taloudelliseen tilanteeseen, joka vuosien saatossa on jossain määrin vaihdellut. Olen tietty huomannut kulutuksellisen aktiivisuuteni kasvavan, mikäli takataskusta on sattunut löytymään tavallista muhkeampi tukku kahisevaa. Tällöin tapahtuvat ostokset ovat usein jollain tapaa kytkeytyneet itsensä kehittämisen ja itseilmaisun asettamiin tarpeisiin. (esim. valokuvaustarvikkeet) Toisaalta heikkoutenani ovat perinteisesti olleet myös kapakat, joiden k**ilaareihin olen vuosien saatossa lorotellut jokusenkin pennosen :) Koenkin olevani kuluttajana jollain tapaa irrationaalinen tapaus. Saatan pohdiskella pitkäänkin jonkin minulle keskeisen tuotteen ostoa suorittaen mittavia hinta- ja laatuvertailuja ja säästäen tavoitetta varten – mutta jo toisessa hetkessä saatan olla hassaamassa niitä säästyneitä rahoja kuulaasti helmeilevän oluttuopposen äärellä.

Summa summarum. En välttämättä kykene sanoutumaan irti materialismista ja kuluttamisen autuudesta. Se olisi lievääkin törkeämpää itsepetosta. Tietyiltä osin suoltamani markkinointi- ja kulutuskritiikki saattaa olla jopa omien turhaumien parkumista, enhän kuitenkaan ole onnistunut saavuttamaan omien toimieni kautta järin korskeaa elintasoa. Toisaalta tarkkailen omia kulutustottumuksiani alinomaa ja osin tahtomattanikin melko kriittisesti, ja se totta puhuen vaikeuttaa elämääni ihan pirusti. En siis varsinaisesti näe hohtoa kuluttamisen maksimoinnissakaan, eritoten jos siihen kytkeytyy ns. status- tai kerskakuluttamista (joista jälkimmäinen tosin on varsin 80-lukuinen termi.) Monesti koen, että simppelimpikin elämä voi loppupeleissä olla yllättävän jees ja perinteisistä aistinautinnoista voi saada yllättäviä kiksejä, jos niitä vaan herkistyy näkemään, kuulemaan ja tuntemaan.

Markus Myllymäki

Euromatic -kasettikelloradio

YMPÄRISTÖSTÄ YMMÄLLÄÄN; Hesari & mä

Otetaanpa tarkasteluun yritys, jonka asiakas olen useallakin sektorilla. Nimittäin SanomaWSOY ja eritoten sen kenties keskeisin osa eli Helsingin Sanomat. Lehti, jonka levikki on 430 785 ja jolla on päivittäin n. 1,1 miljoonaa lukijaa. Voitaneen kait siis puhua ns. koko kansan mediasta. SanomaWSOY -konserniin kuuluu toki paljon muutakin, kuten Kustannusosakeyhtiö WSOY, TV-kanava Nelonen sekä tukku maakunta- ja ilmaisjakelulehtiä, joiden käsittelyn jätän kuitenkin tässä yhteydessä vähemmälle.

Ajauduin itse Helsingin Sanomien tilaajaksi jokunen vuosi sitten. Syinä oli kohentuneen taloudellisen asemani ohella lehden sisältöä kohtaan tuntemani kiinnostus. Olin seurannut kyseistä aviisia vaihtelevalla aktiivisuudella jo useamman vuoden ajan. Kestotilaajaksi päätyminen ei kuitenkaan ollut Hesarin markkinointiosaston suorien ponnistelujen ansiota, sillä pistin lehden tilauksen vetämään muistaakseni omatoimisesti HS:n nettisivujen kautta (kolmen kuukauden ”koeajalla”). Toki postilaatikosta oli tuossa vaiheessa jo rapsahdellut jokunen tutustumistarjous, jotka tarjosivat näennäisesti hyvinkin maukkaita tilausehtoja mm. ilmaisine tutustumisjaksoineen. Fakta kuitenkin on, että Helsingin Sanomat ei ole järin edullinen lehti tilaajalle. Suhteessa lehden sisältöön hinnoittelu lienee kyllä jokseenkin oikeutettua, mutta matalapalkkaisemman duunarin, pätkätyöläisen, saati opiskelijan tuloilla tulee etenkin lehden kestotilausta harkittua tovi jos toinenkin. Tästä huolimatta Helsingin Sanomat on viime vuosina kuitenkin selkeästi suunnannut markkinointipanostuksia myös nuorempiin potentiaalisiin tilaajiin. Lepäähän heidän varassaan kuitenkin jollain tapaa lehden tulevaisuus ja tilauskannan jatkuvuus. Edellä mainittujen tutustumistarjousten ohella on HS suorittanut markkinointityötä useissa oppilaitoksissa. Lisäksi monet lehden uusista mainoskampanjoista ovat olleet visuaaliselta tyyliltään ja sisällöltään nuorempaan ikäpolveen vetoavia. Tuoreessa muistissa on etenkin räyhäkkään punk-henkinen, kelta-puna-mustaan värimaailmaan luottanut kampanja, joka oli napannut tyylinsä hyvinkin suoraan Sex Pistols –yhtyeen Never Mind the Bollocks –levyn kansitaiteesta. Niinpä niin. Never Mind the Bollocks. Vähemmän tuoreessa muistissa on se, että nimenomaan Helsingin Sanomat kunnostautui vuonna 1978 kyseisen bändin maahantulon estämisessä julkaisemalla jossain naurettavan ja typerän välimaastossa liikkuneen kirjoituksen bändin paheellisuudesta, ja sen mädättävästä vaikutuksesta nuorisoon. Nooh. Kaipa kampanjassa oli kyse jopa jonkin sortin korkeamman tason ironiasta. Ja kukapa niitä vanhoja juttuja muutenkaan enää muistaisi…

Markkinoinnin monimuotoisuudesta huolimatta Hesarin päälinjana tuntuu kuitenkin edelleen olevan sisällön alleviivaaminen. Syystäkin – onhan se painetun median keskeisimpiä vahvuuksia. Hyvän painetun sisällön uskotellaan joidenkin kampanjoiden mukaan olevan suoranainen elämys! Toki HS:llä on myös verraten tasokkaat ja jatkuvasti ajantasaiset nettisivut, joissa on lisämaksusta luettavissa myös ns. näköislehti eli paperiversion kanssa yksi yhteen oleva lehti. Itse en kuitenkaan ole palvelua kohtaan juuri kiinnostusta tuntenut. Kuten monen muunkin suulla on tullut todettua, on paperisen lehden ”käyttöliittymä” kuitenkin edelleen omaa luokkaansa.

Sisällön alleviivaaminen markkinoinnissa on myös sikäli erittäin perusteltua, että tiedon saanti ei nykymaailmassa todellakaan ole ongelma. Television ohella etenkin netti on pullollansa erilaisia uutispalveluita, jotka sisällöllisesti saattavat olla varsin vaihtelevia. Nykymaailmassa korostuukin kuluttajan oma valinta siitä, minkälaista tietoa hän haluaa eteensä haalia. Vai haluaako mitään. SanomaWSOY:kin toki konsernina elää ajan ehdoilla ja omaa varsin kattavan paletin erilaisia medioita, joka mahdollistaa paitsi kierohkon ristiinmarkkinoinnin, myös sisällöllisten painotusten viilailun - tai peräti höyläilyn. Hesarille aiemmin jonkin sortin kilpailuasetelmaakin pääkaupunkiseudulla luoneet laajalevikkiset ilmaisjakelulehdet Uutislehti100 ja Metro ostettiin kumpainenkin osaksi konsernia. Lisäksi on tukku radiokanavia, joista kaksi aloitti nyt vuodenvaihteessa sekä jo mainittu Ruutunelonen. Journalistisesti Helsingin Sanomat on näistä kuitenkin selkeä ykkönen, vaikka senkin tilauspalettiin sisällytettiin jo 90-luvulla viikkoliite NYT. Korostuneesta viihteellisyydestään kritiikkiäkin jossain määrin herättänyt NYT -liite lieneekin Hesarille oiva kanava kalastella juuri niitä nuorempia lukijoita lehden tilaajaksi.

Mutta mitenpä jakselee oma suhteeni hesariin? Jatkuva kestotilaukseni päättyi jonkin asteiseen uuvahtamiseen reilu vuosi sitten. ;) Tulin päätökseen, etten ole ihan joka päivä kiinnostunut lukemaan, mitä vaikkapa Matti Vanhanen on sanonut edellisenä päivänä, semminkin kun sama on tieto on TARVITTAESSA saatavissa muualtakin. Esimerkiksi Matti Vanhasen blogista :) Oma kysymyksensä tietysti on, kuinka perusteltua jatkuva nopean informaation ahmiminen oikeastaan on. Tai sitä kysymystä olen ainakin itse mielessäni pyöritellyt. Joskus saattaisi olla järkevämpää lukea, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut vaikkapa viisikymmentä tai tuhat vuotta sitten. Osattiin sitä nimittäin ennenkin ajatella. Änkyröintini muodostaakin Hesarin markkinointiosastolle varmaan yhden sen tyypillisimmistä haasteista. Eli miten saada nuorempi polvi sitoutettua lehden kestotilaukseen. Vanhemmalle (ja vakavaraisemmalle) ikäpolvelle Hesari saattaa tulla usein vanhasta tottumuksesta – eikä sen tilausta välttämättä isommin kyseenalaisteta.

Markus Myllymäki

Ps. Sen samaisen markkinointiosaston ankarien puhelinpommitusten johdosta päädyin myöhemmässä vaiheessa ns. sunnuntaihesarin tilaajaksi. Olen tilanteen nykytolaan verraten tyytyväinen

Sex Pistols

MINÄ JA MARKKINOINTI

Minä ja markkinointi emme varsinaisesti ole täydellinen pari. Markkinointiviestejä suoltavassa todellisuudessamme oma ärsytyskynnykseni ylittyy harvinaisen usein. Tilanne on kuitenkin kaksiteräinen miekka - ellei peräti kaksipiippuinen haulikko, sillä joissain tilanteissa saatan jopa pitää omasta ärsyyntymisestäni. Tätä tapahtuu etenkin ns. tasokkaamman ja mielikuviin pohjaavan markkinoinnin kohdalla. Arkipäiväisempi mainostelu taasen tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle, vaikka toki niitä Gigantin ja Anttilan esitteitä tulee meikäläisenkin taloudessa aika ajoin hypisteltyä. Niiden herättämää välitöntä halua sännätä kauppaan pidän kuitenkin vähäisenä.

Samaista halua ei välttämättä herätä mainostoimistojen kanuunan katkuisissa aamiaispalavereissa kiiltäväksi puunattu mielikuvamainontakaan, mutta kyseisiä markkinointiviestejä tulee vaan monesti jäätyä tuijottamaan hieman pidemmäksi aikaa. Ja usein sekavin tuntein. Nuoremmalle ikäpolvelle kohdennettu markkinointikuvasto kun tuppaa usein liikkumaan jossain populaarikulttuurin, rockin, muodin ja yleisen pinnallisuuden leimaamassa valitettavan kiehtovassa maastossa. Häiritsevintä lienee se, että sillä kuvastolla ja koodistolla pyritään - ja varmasti myös onnistutaan vaikuttamaan ihmisten ajatteluun. Mainonta luo trendejä ja ihanteita, jotka koetaan viileinä ja tavoiteltavina, mutta joiden taustalla haiskahtaa tai pikemmin lemuaa pelkkä raha ja voitontavoittelu. Mainosmaailmassa liikkuvat suuret fyrkat ja luovuuttakin on eittämättä kosolti ilmassa, mutta moraalisille ja eettisille kysymyksille jätetään harvemmin sanansijaa. Eli siis sille, mitä siitä kaikesta seuraa. Samaan aikaan toki riemumielin toitotetaan, että markkinointi kiihdyttää talouskasvua ja luo ympärilleen (taloudellista) hyvinvointia. Näin eittämättä onkin. Eri asia on, korreloiko se yleisen onnellisuuden kanssa. Jokin aika sitten TV:ssä pyörineen Diili -ohjelman tuloksena synnytetty Ignis Oy peräti uhosi ”pelastavansa” Suomen palkkaamalla tuhansia taitavia markkinoijia palvelukseensa. Toivotan vilpittömästi onnea yritykseen, joka lienee vielä kesken.

Edellä kuvatun perusteella voisi tietysti kuvitella, että allekirjoittanut olisi täysin immuuni markkinoinnin heittämille kulutushaasteille ja sen suoltamille laskelmoiduille koodeille.. Ja paskat. Usein on tunne, että meitsiä viedään kun pässiä narussa. Kyseenalaisesta nihkeilystäni huolimatta koen koko mainosmaailman kuitenkin jollain tapaa kiehtovana, joka monasti onnistuu paitsi naruttamaan myös naurattamaan mua. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vuosi takaperin musiikillisilta ansioiltaan vaatimattoman Arockalypse –levyn julkaissut Lordi, jonka nokkamies myös Tomi Putaansuuna tunnetaan. Sittemmin Euroviisutkin voittaneen bändin merchandise -politiikka on ollut jokseenkin häkellyttävää. Kaupoissa on perinteisen bändisälän lisäksi tarjolla sen seitsemän sortin Lordi-tuotetta: Lordi-colaa, Lordi-namuja, Lordi-sarjakuvia jne. Rovaniemellä aukesi taannoin monsterin (ja joulupukin siivittämänä) Lordi’s Rocktaurant –baari ja onpa Lordi-kebabiakin kuuleman mukaan jossain päin tarjolla. Huvittavinta touhussa lienee se, että koko homma myötäilee harvinaisen tarkkaan amerikkalaisen Kiss –yhtyeen meininkejä, joka tiettävästi on Tomi Putaansuun suurimpia innoittajia. Kyseinen bändi oli ja on kait edelleen jonkin sortin uranuurtaja rockin ja kaupallisuuden yhdistämisessä. Lordin keissistä on kuitenkin itselläni vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Yhtäältä on kyse puhtaasta bisnes-ajattelusta, toisaalta taas mäntin poikamaisesta unelmatehtailuista.

Toinen tuore esimerkki aivan helvetin ärsyttävästä, mutta silti kiinnostavasta markkinointikikasta on Internetin YouTube –videopalvelussa liikkuvat underground-henkiset videoklipit, joiden kätkettyjen jälkien on useissa tapauksissa todettu johtavan suuryritysten tai Suomessa esim. SubTV:n (linkki aihetta käsittelevään videoklippiin) markkinointiosastoille. Tässä tapauksessa puhutaan käsittääkseni ns. sissimarkkinoinnista, joka ainakin nykylainsäädännön vallitessa kolistelee laillisuuden rajoja ja osin siksi näyttäytyykin jossain määrin kiehtovana ilmiönä. Vaivaannus on silti ainakin itselläni samanhenkisesti läsnä.

Pienenä yhteenvetona siis todettakoon, että markkinointi on mielestäni puoleensavetävä ilmiö. Mutta nimenomaan Ilmiö. Omaa sisäistä markkinoijaani en ole löytänyt, enkä taida löytääkään. Ja sitä ei välttämättä nykymaailmassa katsota hyvällä. Heikkona hetkenä käykin välillä jopa mielessä, että onko markkinointia kritisoiva ihminen itse vain epäonnistunut markkinoija. :D

Tänään, tässä ja nyt

Markus Myllymäki

Jälkikirjoituksena vielä huvittava esimerkki sissimarkkinoinnin saralta. Taannoin markkinoille rynnistänyt kiinteistövälitysfirma Igglo herätteli ruohonjuuritason pöhinää, ”unohtamalla” mukamas yrityksen sisäiseen käyttöön rustattuja markkinointimuistioita Kalastajatorpan miestenhuoneeseen Asuntomarkkinat –seminaarin yhteydessä. Sanomattakin selvää, että yrityksen nettisivut olivat tuossa vaiheessa jo pystyssä rekrytointikaavakkeineen kaikkineen. Niin hassua.

(kuva, ja aihetta käsittelevä juttu: Helsingin Sanomat 7.1. 2007)