En suin surminkaan ota käsittelyyni edellisessä postauksessa mainitsemaani Euromatic -kelloradiota. Sen käsittely edustaisi lähinnä kehnoa huumoria. Sen sijaan ajattelin ottaa puntaroinnin kohteeksi markkinoinnin kannalta varsin kyseenalaisen, joskin sisällöllisesti latautuneen tuotteen, nimittäin Jarkko Martikaisen uusimman soololevyn, joka kantaa nimeä Rakkaus. Kyseinen älpyrä ponnahti mieleeni siitä syystä, että käydessäni ostamassa sen paikallisesta levykaupasta, herätti levyn ulkoinen ilme pientä keskustelunpoikasta myyjän kanssa. Levyn kansi ja yleinen ilme on nimittäin musiikkiteollisuudessakin vahvasti vallalla olevan stailauksen, segmentoinnin ja tuotteistamisen kannalta tarkasteltuna lähes täydellinen kaupallinen itsemurha. Levyn kannessa olevassa mustavalkoisessa ja varsin vaatimattomassa valokuvassa murjottaa kaksi kaulushaikaraa. (Tällä nimellä ainakin levykaupan myyjä niitä nimitti.) Ja mitään muuta kannessa ei sitten olekaan. Ei artistin nimeä, ei levyn nimeä, eikä mainintaa levyn sisältämistä kappaleista. Ah ja voi. Erittäin omituista näinä tuotteistamisen kulta-aikoina.
Levyn on julkaissut lahtelainen levy-yhtiö, joka kantaa nimeä…hmmm…Levy-yhtiö. Kyseessä on varsin pitkän linjan suomalainen firma, jonka artistirosteriin lukeutuu joitain varsin menestyneitäkin rock- ja pop-bändejä. Kyseessä ei siis varsinaisesti ole minkään sortin taidepaja tai hyväntekeväisyys-pulju, vaan ammattimaisesti johdettu ja käsittääkseni myös voittoa tavoitteleva firma, jonka markkinointihenkilöille segmentointi-strategiatkaan tuskin järin vieraita ovat.
Mutta kenties Jarkko Martikaisen soololevyllä todella on tarkkaan mietitty segmenttinsä: Aavistuksen nukkavieru musiikinkuuntelija, joka antaa arvoa etenkin suomalaiselle omaehtoiselle laulaja-lauluntekijäperinteelle, jossa sanottava kiteytyy etenkin vahvatunnelmaiseen lyriikkaan. Tämänkaltainen määritelmä ei liene markkinoinnin kannalta tarpeeksi selväpiirteinen, mutta täytyy toki myös huomioida, että kyse on eräänlaisesta teoksesta, jota ei voi kaupitella yhtä rehvakkaasti kuin makkaraa Tapparan pelissä. Kyse on siis taidetuotteesta, jonka sisältö puhuu puolestaan. Tämä vaikuttaa voimallisesti myös niin sanottuun puskaradio-efektiin; matalasta julkaisuprofiilista huolimatta huhu tasokkaasta julkaisusta kiirii musiikinkuluttajien piirissä suusta suuhun, ja moni ostaja saattaa kokea ikään kuin sattumalta ”löytäneensä” levyn, josta kaikki muut eivät tiedä. Tämä ilmiö voi lievästä korniudestaan huolimatta olla monelle merkittävä pointti.
Sisällöstä puhuttaessa on pakko nostaa esiin myös levyn saamien julkisten arvioiden merkitys. Martikaisen levyä on kehuttu ja onpa se jossain yhteydessä valittu ns. vuoden levyksikin. Tämä on tietysti loistavaa PR:ää, joka kenties on osin saavutettu juuri julkaisun maanläheisen markkinointityylin ansiosta. Musiikkikriitikot kun ovat siinä määrin kyynistä porukkaa, että liian päällekäyvä stailaus ja tuotteistaminen saavat heidät yleensä näkemään punaista – eli antamaan surkeita arvioita. Tämä ei tosin tarkoita, etteikö lyttyyn haukuttu levy voi silti myydä huikeita määriä. Tämä riippuu hyvin pitkälti siitä, minkälaiselle yleisölle levy on kohdennettu. Moni musiikinkuluttaja ei aktiivisesti lue musiikkilehtiä saati seuraa muitakaan vastaavia medioita. Eikä se tietenkään ole millään tavalla tuomittavaa. Markkinoinnin teoriaa sivuten voitaneenkin sanoa, että yksittäisten äänilevyjen markkinointi perustuu monessa tapauksessa varsin vahvasti keskitettyyn segmentointi-strategiaan. Joissain tapauksissa koko levy-yhtiö voi perustaa toimintansa tähän yhteen segmenttiin. Usein artistikatras on kuitenkin niin laaja, että yhtiön pitää menestyäkseen tunnistaa muitakin segmenttejä. Liian laajalle musiikille spektrille levittäytyminen voi kuitenkin olla myös kohtalokasta.
En tiedä, kuinka paljon Jarkko Martikaisen soololevy on tähän mennessä myynyt. Levykaupan myyjän mukaan yllättävän hyvin. Siitä huolimatta se jäänee hyvin kauaksi ns. tähtiartistien myyntiluvuista. Musiikkibisneksen saralla on kuitenkin kiistaton tosiasia, että markkinoitavan tuotteen pitää loppujen lopulta olla sisällöllisesti vähintään välttävää. Karrikoiden ilmaisten paskan vauhti on etenkin Suomessa niin hidas, että sen kohtaloksi koituu väistämättä vain jähmettyminen ja kuivuminen. :D Toisin sanoen rajukaan markkinointi ei auta, jos paketti ei muilta osin ole kunnossa. Kuka esim. muistaa edellisen Popstars -skaban puunattua voittajabändiä INDX:siä? Meikäpoika muistaa, mutta eipä minua vähäisimmässäkään määrin kiinnosta, minkälaista tavaraa he ovat tahollaan työstämässä. Luultavasti eivät minkäänlaista. Tämä on siinä mielessä hämmentävää, että yhtye sai aikanaan liki kaiken mahdollisen mediahuomion. Lisäksi kundit olivat eittämättä varsin vetävän näköisiä ja vaatteetkin lienivät viimeistä huutoa. Ongelmaksi kaiketi muodostui, että touhussa ei enää juurikaan liikuttu musiikin ehdoilla – eikä ”bändillä” itselläänkään tainnut olla halua viedä pakettia sinne suuntaan. Toivokaamme, että joku bändin jätkistä edes löysi rakkauden niillä kovin lyhyiksi jääneillä keikkarundeillaan. Sen saman asian, josta Jarkko Martikainen niin kauniisti sanailee uusimmalla soololevyllään.
Kaupallisesti kyseenalainen kulttuurituote?
